Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?
Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt… nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan pannut…
— Mitähän Outi mahtanee sanoa?
Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.
Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.
Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:
— Asia on selvä, vai?
Ontrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy:
— On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?
— Mitä sanoi Outi?