Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut. Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi. Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia, eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.
Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.
Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he vierekkäin, Jyrki seisattui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle. Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.
Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui. Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni tuohon pihan äyräälle.
— Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.
Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystöön, käyden vähän hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:
— Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!
He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin sanoi Ontrei:
— Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
Outinhan sinä jo olet itse ottanut.
Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun, jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja virkistyneenä: