— Kyllä minäkin kotia jään… teitä auttamaan, kunhan tästä ensin pääsen oikein terveeksi.
X.
TULO PAADENEN KYLÄÄN. — RUNOILIJAOPETTAJAN VIERAANA.
Kerran häntä silmiin katsoi,
Kerran kättä kattelitte,
Sanan lausui, toisen kuuli,
Siitä tunsi veljeksensä.
Paadenen kylä oli suuren Seesjärven länsirannalla, molemmin puolin melko kapeata lahtea. Etelästä, Poventsasta alkaen ja kulkien Ahvenjärven luonnonihanan harjun kautta, tuli kruunun valtamaantie luikerrellen pitkin laaja-ulappaisen järven etelärantaa, jatkuen siitä länsirantaa ja ujuen edelleen pohjoiseen päin, Ontojärvelle saakka. Seesjärven rannat ovat matalia ja valkohiekkaisia; pitkin niitä on aalto soitten kohdalla ajanut hiekan melkoiseksi valliksi, jonka takana maantie kulkee ikäänkuin turvassa. Maisemat ovat kankaisia harjuja, maan pohja enimmäkseen hedelmätöntä hiekkaa, josta Poventsan suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi oli huolestuen turhaan hakenut viljelykseen sopivaa savipohjaista suota. Nämä olivatkin yleensä vielä liian nuoria, aivan palamattomia ja kokonaan ruskearahkaisia.
Tämä maa oli elänyt kuitenkin suurta aikaansa sekin. Hyvin luultavaa oli, että novgorodilaisten historialliset kauppatiet olivat hipaisseet tätäkin "taipaleentakaista" seutua, että se oli nähnyt kulkuetta monenlaista, sotaista jos rauhallistakin, pakanallista jos jumalistakin. Olipa Paaden aikoinaan ollut kaupunkikin, vaikkakaan se ei ollut sittemmin jaksanut tätä arvoaan ylläpitää, vaan oli vaipunut jälleen kyläksi, uinumaan sinisen lahtensa perään. Mutta kylänäkin oli se vielä erikoisempi muita ja edellä muista, sillä olihan siellä venäläinen koulu ja sairaala sekä lääkäri. Se oli kuitenkin tämän Keski-Karjalan pääpaikkoja, jolla oli historiallista menneisyyttä ja sädekehää.
Kylän kujalla kulkiessa huomasi heti, että väestössäkin näkyi tästä merkkejä. Tuossa tuli vastaan tyttö, jonka tumma iho ja upeat muodot todistivat eteläisempää lähtöä, ja helposti sai udelluksi, että hänen sukunsa on alkuaan vähävenäläisiä karkoitettuja. Mutta tuossa oli aivan väärentämätön karjalainen, ruskeine silmineen ja vaaleine hiuksineen. Ja kun olemme hetkisen istuneet stantsijan tuvassa, saapuu sinne vanha karjalainen eukko ristinmerkkejä tehden kerjäämään; — se oli tapa, jonka huomasi näin liikepaikoilla, mutta ei juuri syrjäisemmissä kylissä. Kaikesta lopuksi näki, ettei paikalla vielä nykyoloissa ollut suurempia kehitysmahdollisuuksia, vaan uinui se siinä kuin karhu talvi-untansa, odottaen sitä kevättä, jolloin sen kautta avattaisiin täydellinen liikeyhteys sekä Ääniseen että mereen. Silloin voisi siitä ruveta kehittymään jonkunmoinen kauttakulkupaikka näiden vesien välille ja voisi se siinä ohessa tuosta liikenteestä itsekin pienen prosentin ansaita.
Hän istui Ontrein kanssa stantsijan tuvassa, — toverit olivat jääneet joukosta pois kylään tultaessa kiertääkseen sen ja odottaakseen heitä kylän pohjoispuolella jossain sopivassa paikassa. Varovainen Ontrei oli pitänyt välttämättömänä, ettei heitä vielä ihmisille näytettäisi, ja hänen varovaisuutensa osoittautuikin oikeaksi.
Tuossa stantsijan seinällä oli venäjänkielinen kuuluutus, jonka sisältöä hän sävähtäen tavaili ja selitti Ontreille. Siinä ilmoitettiin kaukaasialaisen karkaamisesta ja lueteltiin hänen tuntomerkkinsä sekä kehoitettiin tavattaessa ottamaan kiinni, josta oli saatavana palkintokin. Sillä aikaa kun he harhailivat erämaassaan piilotellen ihmisiltä, oli poliisi nopeasti levittänyt kiinnipanokuuluutuksen niin kauas kuin vain hevosteitä riitti, ja levittäisi tietenkin laajemmallekin mikäli ehtisi. Ja kun kuuluutus oli saapunut tännekin päin, oli selvää, ettei heidän sittenkään ollut onnistunut kokonaan salata viranomaisilta sotajuontaan.
Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein ollut pelastuksestaan kiittäminen.