Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun ryhtymättäkään.
Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin. Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä, milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.
Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa, ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys. Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan. Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle pantu?
— — — — —
Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen, olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan matkalla Solovetsiin.
— Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi nuorukaiseen viitaten.
— A, ylen on se hyvä djelo… monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan. Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi tehdä tämän palveluksen.
Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi aiottuihin.
Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja, olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa matkalla.
Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan pyöritellessään.