— Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.
— En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt. Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule, veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.
— Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille, joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.
He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan. Opettaja hymähti surumielisesti.
— Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:
— Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki… silti…
Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen, uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan, heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:
— Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi…
Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:
— Mitä kuuluu sinne teille?