Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa, "kurniekkaa". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys viime aikoina.
Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään edestakaisin:
— Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!
Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa, eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.
— Kiitos! sanoi hän.
Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille monien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden, kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena. Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista, jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.
Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan nousi vierastaan vastaan.
— Pavel Augustovitsh ja — katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka
hymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen
Jelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut — ja Gustav
Ivanovitsh, sallikaa minun esitellä.
Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa. Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki, mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja kirjallisuudesta vaivattomasti… Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti… Sinä opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse, että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi…
Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen. Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi…