— No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.
— Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen, milloin lähtöön päästäisiin.
Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.
Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä "raspoinikkoja" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli…
XI.
ÖINEN JUHLAHETKI.
Lauloi vanha Väinämöinen,
Järvet läikkyi, maa järisi,
Vuoret vaskiset vapisi,
Paaet vahvat paukahteli,
Kalliot kaheksi lenti,
Kivet rannoilla rakoili.
Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin vahvasti.
Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi, rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti, puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua surullisesti särähdellen ja rämisten:
— Ach du mein holder Abendstern…