— Paadenen urjadniekka, kuiskasi Ontrei, ja se selvitti kaikki.
— — — — —
Kuultuaan illalla kyläläisiltä, että tien varrelta oli näkynyt savua, oli urjadniekka saapunut aamulla varhain katsomaan, kuka oli tuon savun sytyttäjä. Ehkä hän olisi sen jättänyt tekemättä, jos savu olisi näkynyt kaukaa selkosilta, mutta näin kylän lähellä olevaa ei sopinut heittää tutkimatta. Epäilyttäviä kulkijoita on todellakin kesäiseen aikaan näillä saloilla, ja usein niistä kylien kansakin "oikeita" matkalaisia varoittaa. Mitä ja ketä he ovat, siitä ei ole useinkaan aavistustakaan, eivätkä salot kerro salaisuuksiaan.
He vartosivat, minne mies kääntyisi, ja poistuivat visusti metsän peittoon kuullessaan kallion rinteeltä kivien rapinaa ja arvatessaan siitä, että hän oli tulossa paikalle. Tuossa hän saapuikin. Oksien välistä saattoi huomata, että hän tarkasteli tarkkaan nuotion seutua, ja osoitti hämmästyksen merkkejä nähdessään jälkien pienuudesta, että paikalla oli nähtävästi ollut nainenkin, ellei kaksikin. Ymmällä olevan näköisenä lähti hän sitten poistumaan paikalta, mennen aivan heidän ohitseen, niin että he töin tuskin kerkesivät painautua varjoon.
Asia oli selvä. Heti kylään mentyään kertoisi hän näkemästään stanovoille ja tuossa tuokiossa olisi tämä vanhan urjadniekan kanssa paikalla. Siinä ei ollut siis hyvä viipyä. Mutta missä olivat kadonneet? Tässä ei voinut vartoa, sillä pian olisivat takaa-ajajat täällä. Mutta jos kadonneet olivat vain muuten tuleltaan poistuneet ja aikoivat pian palata, voivat he joutua suoraan surman suuhun, ellei heitä varoitettu. Siksi piti paikalle jäädä. Mutta ehkäpä he olivat poistuneet jotakin pakoon ja piiloon? Silloin he eivät tietenkään palaisi, mutta miten siinä tapauksessa saada heistä selkoa?
Pulmallista! Silloin näki hän, että Ontrei taittoi itselleen tukevan kepin ja lähti sen varassa liikkaamaan yhdellä jalalla nuotiolle. Silloin hänkin rupesi jälkiään sotkemaan, pisti toisen saappaansa toisinpäin jalkaansa ja lähti Ontrein kanssa paikkaa tutkimaan. Rotkon pehmeään multaan muodostui nyt sangen omituisia jälkiä, joita tavallisen urjadniekan äly ei riittäisi selvittämään. He tutkivat kiireesti nuotion seudun vähän laajemmalta ja lähtivät sitten rotkoa pitkin pohjoiseen päin. Selvästi johtivat sinne kolmen, ihmisen jälet, joiden askeleisiin tarkoin astumalla he koettivat kepillään ja toisinpäin käännetyllä kengällään niitä perinpohjin sotkea. Pian ilmestyi heidän eteensä pieni purokin, jonka rannalle askeleet johtivat. Suuri oli kuitenkin heidän kummastuksensa, kun puron toisella puolella ei jälkiä jatkunutkaan.
Mihin olivat kulkijat nyt kadonneet?
Mutta Ontrei kumartui katsomaan tarkemmin puron pohjaa ja osoitti sinne. Siellä näkyikin vielä heikkoja jälkiä, jotka kääntyivät puron virran suuntaan. He ymmärsivät nyt, että kaukaasialaisella oli ollut joku tärkeä syy, joka oli saanut hänet pakenemaan nuotioltaan, että hän pani liikkeelle kaiken taitonsa ja varovaisuutensa peittääkseen jälkensä ja että hän ei voinut olla kaukana, koska puron tosin lienteä virta ei ollut ehtinyt huuhtoa pohjaa uudelleen sileäksi. Hekin astuivat veteen ja kaahlasivat varoen sitä edelleen. Noin sadan metrin päässä alempana olivat rannalla selvät maihin nousun merkin, joita kulkijat eivät olleet voineet epäilevältä silmältä salata.
Nyt eivät pakolaiset enää voineet olla kaukana, sillä puro kääntyi maantielle päin, ja sinne he tuskin olivat uskaltaneet. He olivat siis neuvotelleet ja joutuneet viipymään sekä tietenkin miettimään, miten voisivat jättää jotakin merkkiä itsestään ystävilleen. Varoen menivät he siksi varmuuden vuoksi maantielle päin. Puro laajeni pian, solisten leveämpänä pienen niityn läpi, jolta kohdalta maantiekin sen yli meni. Jäljet ilmestyivätkin taas näkyviin. Seuraten niitä saapuivat he maantien lähelle, jossa pensaikosta ilmestyikin heidän eteensä ilon ilmeellä kaukaasialainen. Pitemmittä puheitta viittasi hän alas puron suulle päin ja lähti edellä, mennen matalana maantien yli.
Seesjärven ranta oli tässä vielä sangen lähellä. Puron äyräillä kasvavan lepikon suojassa saapuivat he rannalle, jossa neito ja mummo odottivat. Ruhtinattaren kauniilla kasvoilla oli huolestunut ilme ja hän kääntyi kysyvästi nuorukaisen puoleen. Taaskin tunsi tämä sydämessään moitetta siitä, että oli kenties viipymisellään aiheuttanut koko vaaran, eikä voinut kohottaa katsettaan neidon silmiin, joiden tunsi kohdalleen odottaen pysähtyvän. Mutta Ontrei antoi heille mytystään ostamansa vaatteet, joihin he poikkesivat syrjään pukeutumaan.