Kiireesti astuivat veneeseen, jonka hän kävi kaahlaamalla noutamassa puron uomaa pitkin muutaman rantakiven vierelle. Ontrei istui perään, naiset keskelle, ja molemmat miehet tuhdoille. Varovasti ohjasi ukko vaapperaa kolmilaitaa kauempana olevaa nientä kohti pitkin kaislikon rintaa, joka tässä onneksi oli sangen korkeaa. Soutajat vetivät tarmonsa takaa, sillä päämääränä oli päästä näkyvistä ennenkuin miesjoukko taas saapuisi tielle. Säikähtynyt haapana, joka juuri oli saanut poikueensa vesille, posahti parahtaen ruohikosta lentoon, mennä liitäen hätääntyneenä vähän matkaa, mutta sitten taas kiireesti palaten, tullessaan äidillisesti kutsuen ja äännähdellen. Veneen uomasta levisi vahva viri selälle päin, siellä muodostaen heränneen etelän kanssa sieviä ristilaineita.
Neito oli saanut kaislan käteensä ja viiletti sillä aatoksissaan veden pintaa. Sitten hän käänti uneksivan katseensa etutuhdoilla avokauloin ja täysin voimin soutavaan nuorukaiseen, joka vältellen sitä väisteli. Hän ei tiennyt, katsoisiko taivaalle tai veteen, mutta huomasi sitten parhaaksi katsoa oikean airon lapaan, miten se hautautui tuonne sinertävään veteen, ruveten sitä voimalla edestään työntämään, kunnes se voimatta enää airon painoa kestää purskahti kauniisti vaahdolle. Mutta sieltäkin oli silmät siirrettävä, sillä alati ei niitä jaksanut siellä pitää, ja silloin oli hetkisen kestettävä tuota tumman katseen uneksivaa syvyyttä. Siinä janoava silmä pysähtyi kiharoiden kauneuteen ja kaulan kaarevuuteen, kunnes taas jaksoi riistäytyä irti katsomaan sitä vasenta airoa, miten se siellä omalla puolellaan asioitaan hoiteli. Pitkin kaulaa ja ohimoita levisi polte ja hämmennys heräsi sydämessä. Sen tuli kuitenkin tuntemaan ja näkemään vain sekä vasen että oikea airo, jotka syventyivät tehtäväänsä aivan harvinaisella innolla.
Hymy lennähti ruhtinattaren huulille.
— Gustav Ivanovitsh, puheli hän, miksi olette nyt niin vakava? Miksi ette naura ja iloitse surumme lievikkeeksi, kerro meille maastanne ja kansastanne, isästänne ja äidistänne? Miksi olette täällä matkalla, sillä ettehän mitään tutki, kuljette vain?
— Mitäpä kertoisin, ruhtinatar? Jos olisin tiennyt, että haluaisitte kuulla Suomesta, niin mielelläni olisin kertonut. Enkä tiedä itsekään, miksi olen nyt vakava, ellen viime yön ja näiden monien uusien asioiden vuoksi. Ja eihän Solovetsiin menijän, köyhän pyhiinvaeltajan, sovikaan paljoa ilakoida.
Hän puhui vältellen ja koetti lyödä leikiksi. — Miksi aiotte, Gustav Ivanovitsh? kyseli neito uudelleen. Turhaan ette tietenkään täällä kule, sillä eiväthän nämä seudut ole mitään matkailupaikkoja. Ehkä sittenkin tutkitte jotakin? Nuorukainen hymähti.
— Sekö hänet tiennee, vastasi hän. Omituinen ja voimakas halu viehättää minua näillä seuduilla kulkemaan. Heimoni muinaisuus niistä minua tervehtää. Totuuden sanoakseni, lienen kuitenkin etupäässä tämän Ontrein opetuslapsi. Joka päivä hän minua opettaa.
— Mitä voi teille Ontrei opettaa? kysyi ruhtinatar ihmeissään.
— Sitä en voi sanoilla ilmaista, vastasi hän totuuden mukaisesti. Totta vain on, että olen hänen opetuslapsensa siksi, että joka päivä opin häneltä tavattoman paljon. Luulin jo olevani liiankin oppinut, mutta sitten kohtasinkin tämän karjalaisukon, ja huomasin, etten osannut mitään, en ainakaan paljoa…
Ruhtinatar nauroi iloisesti, mutta hänen sulhonsa, joka oli mummon kanssa keskustelua kuunnellut, kääntyi sanomaan: