— Gustav Ivanovitsh on oikeassa; minäkin olen Ontrein opetuslapsi, sillä olen oppinut häneltä hyvin paljon. Ja selitykseksi ruhtinattaren kysymykseen vastasi hän:
— En minäkään voi sitä selittää. Se on jonkunlaista sisäistä
valoisuutta ja toivorikkautta. Tuntuu kuin elämä olisi muuttunut.
Luulen, että hänettä tuolla perässä olisin usein epätoivon vallassa.
Taikka, en tiedä, — kuvittele itse.
Mummo nyhjötti veneen pohjalla korjaillen jotakin ja hymisten outoa laulua, kaipa kotivuoriensa kansanlaulua. Kaikki muut oli vallannut omituinen huolettomuus, paitsi Ontreita, jolla ei ollut silmiä eikä korvia muulle kuin matkan onnistumiselle. Jo olivat he päässeet pitkän matkaa ja suunnilleen äskeiseltä paikalta näkymättömiinkin, mutta parasta oli silti kiirehtiä edelleen niin kauan kuin aikaista aamua vielä kesti eikä kulkijoita juuri tarvinnut pelätä. Sivuutettiin niemen kärki ja huomattiin toisella puolella jyrkkärantainen lahti, johon ei sopinut maan puolelta katsomaan. Soudettiin sen poikki hiukan kaartaen, kunnes toisella puolella olevan niemen kohdalle päästyä nähtiinkin sen kärjestään revenneen maailmaa tehtäessä poikki, niin että väliin oli jäänyt jyrkkäseinäinen, hyvin kapea salmi tai kanava. Se oli melko pitkä ja molemmissa päissä tiheä kaislikko. Sinne käännälsikin Ontrei veneensä. Salmeen päästyä tuntui oikein juhlalliselta. Sammaleiset kalliot kohosivat jyrkkinä molemmin puolin ja ylhäällä oli vielä lisäkorokkeena kelohongikko. Veneen ilmestyessä salmeen sinkosi hongan latvasta kirkuen ilmoille piekanahaukka vihaisesti tutkien rauhansa häiritsijöitä keltaisilla silmillään. Veneen viri rupesi lotajamaan niissä paikoin, missä veden pinnan kohdalle sattui kallioon syvennyksiä. Melkein salmen keskikohdalla aukeni mantereen puoleisen kallion alle hiukan loivaa rantamaata, johon Ontrei laski veneensä. Kun saapui siihen ja veti veneen kokonaan maalle, huomasi, että kallio kaareutui aivankuin katoksi yläpuolelle, niin että sieltä ei voinut varmaankaan nähdä rannalla olijoita. Tuntui oikein turvalliselta. Kun hän meni tämän pienen rantakaistaleen päähän katsomaan, olisiko sieltä mahdollista päästä kiipeämään kallion päälle, pakeni sieltä veden rajasta veteen vihaisesti marahtaen pitkähkö ja musta, kiiltävän notkea elukka. Säpsähtäen jäi hän sen nostamiin poreisiin tuijottamaan, mutta mitään ei enää näkynyt.
Hän tunsi äkkiä ankaraa väsymystä. Valvottu ja juhlien vietetty yö, jonka rasitusta koko aamun jännitys oli estänyt esiin puhkeamasta, rupesi vaatimaan omaansa takaisin. Taaskin oli hänellä ollut vuorokauden ympäri raskasta aivokiihotusta ja merkillisiä kokemuksia.
Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaitto-puuhiin ja muun seurueen ryhmittyvän levolle, painui hänkin hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui hiljalleen levon valtaan. Aatos kulki vielä omia teitään ja ihmetteli, muistellen tapahtuneita. Hartaasti mietiskeli hän äskeistä iltaa opettajan ja lääkärin seurassa, sitä innostuksen hehkua, jonka edellinen oli hänessä osannut herättää ja niitä omituisia oloja, joissa hän oli joutunut näin seikkailemaan. Hän näki opettajan ilmielävänä edessään, laihana, pitkänä ja kalpeana, oudon innon ja haaveen tuli hehkumassa tummista silmistään. Hän oli kuin joku korven profeetta, joka oli lähetetty tänne kadonneen kansan keskelle vetoamaan Herran muinaisiin ja ijäti järkkymättömiin lupauksiin.
Mahtavasti nuo opettajan esittämät muinaisuus-kuvitelmat kiihottivat hänen mielikuvitustaan. Yhä syvemmin vaipui hän haaveilemaan noista taruhistoriallisista ajoista. Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa. Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle, että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja, valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.
Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:
— Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän isäimme puun?
Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:
— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?