Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.
Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä, joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin, tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta ja lujinta "alkuvuorta". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei ensi tärähdyksestä liioin tutaja.
Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä ympäröivän luonnon kanssa…
Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen. Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään, koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten eränkävijäin maita.
Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä nyt maistellakseen.
Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään. Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin. Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea eläin täällä vielä yleinen.
Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.
Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille. Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu, valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin aarteensa…
Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi, että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä, katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.
Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän. Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle. Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja "berdankkoja".