Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä, ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.
XVI.
MERKILLINEN KALLIO.
Metsän peitossa pahoja
Ammoin tehty on tekoja.
Viattoman henki viety,
Syytön sorrettu saloa.
Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta, että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.
— Hih!
Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.
Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen metrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä. Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja siten päässyt vähemmällä vaivalla.
Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan. Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla, selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä käsityksistä ja menoista.
Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi, jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan. Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.