Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan paikkaan jouduttuaan oli säilynyt — niin, kuinka kauan? Joka tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin. Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?
Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen. Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen, jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?
Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa. Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa…
Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan. Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä. Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.
Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten. Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä luonnetta.
Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, — kai jossain kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.
Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.
Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin ajaksi.
Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni: Huuu-uh!