— — — — —
Ontrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä korpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha, joka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään tekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän vanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi sitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.
— Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä katsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin tuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan matosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja mitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne korpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä vanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?
Näin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti ympärillensä ja kysyen:
— Missä olit, veli? Kauan viivyit.
— Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran näin. Joku oli purkanut muurahaispesää.
— Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan… Hän kertoi Ontreille löytönsä ja näytti nuolenkärkeä.
Kamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti. Sen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut, vartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut tavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa tavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta. Sitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat he tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla, k:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle sattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.
Tämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan näissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla. Nuorukainen laski leikkiä:
— Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.