XIX.
VANHA URJADNIEKKA.
Mitä haet halliparta,
Kuta kurja kurkistelet?
Hän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin patsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli, sitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta silmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus, selvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt pitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin kuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.
Kun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein kiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän leiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat hänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä laukaus.
Luonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt kivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.
Pian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui leiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.
Nuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota kaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen kättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri, mutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.
Hämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi ja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis oli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi joutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?
Mies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa oli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä isonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut kaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä hänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin lähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut siitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa. Aina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä arvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi Suman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin hänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät kulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle kuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan osannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan joukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka lääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne ollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat myrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene oli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin hämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli hänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa, kunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä oli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli yksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti johtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.