Siihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli hän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli hän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa kävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä. Ajatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja suuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään siitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku tuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.
Oli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle tällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että sillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin on aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman urjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan saanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi heti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.
Tämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan, sillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen tovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton, kun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen on kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti etsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu saaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä vai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei hän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia, jolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon. Ja ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle sanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen haavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen vuoronperään jokaista läsnä olevaa.
— Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi häneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.
— Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.
Ontrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä keskustelu päättyisi.
— Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.
— Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.
— Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä rauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.
Ukko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa haastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen kohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan pelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko samanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään tavallinen rikoksellinen…