— Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.
— Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän olivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi, jolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena. Ellet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä paikalta.
Nuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta. Kaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei neuvoton.
Urjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:
— Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja että velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin siis ruveta pakolaisen auttajaksi?
— Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet. Ymmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla takaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa, salaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä muuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.
Se, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille toisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset. Oli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili kuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.
— Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä kellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan rikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan takaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen tässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka tapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät johtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä estää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.
Hän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.
— Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista auttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut tulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.