Kaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.
— Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.
— En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä säikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne menet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.
Olipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä sopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan maukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin vilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän osoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi häneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin ymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt, vallan luonnollinen.
— — — Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä päämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli heidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen kylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan kylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät siten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi. Pois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä oli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien suurempia mukavuuksia.
Mutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan tämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista uhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä huolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä kuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut neidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen kasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt oltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa kieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan hän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen silmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion onkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet pantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja tapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin että herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi: etelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen niiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta ainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua voi kertomalla kuvata.
Kirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen eläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka olivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät "Jesus Kristus on voittanut". Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia, voi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies, joka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita väittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään retkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan eri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä. Kun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä mummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi olla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka valaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon kamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka nuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin, että sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset hautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka tulee kuuluisaksi.
Hän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei suinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan tämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta, sillä paikka oli hänelle nyt pyhä.
Vielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä etelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun. Mutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet, alkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma hukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret antavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan armasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää, minkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen saakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi olla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä viehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja kärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä kutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio etelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka matka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.