He kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut, mutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja yksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen näköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä ensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava höyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle, jonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne näinä päivinä "bohomoltseja" kokoontunut. Saha kuului olevan "nämtsien" omistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.
Siitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli, että pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä kaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista suostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen — ellei ihmisyyden, niin ainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei sopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä olikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he siihen ja huoahtivat helpotuksesta.
Kuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen kulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli vielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin puolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin antaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta kokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten alkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu tuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja alastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa tuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina kupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien rannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi alakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui kaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja vehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.
Oli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia kohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi, joka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan pohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen, jonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat mereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat tutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin niiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa valkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan meren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen iloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit soljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.
Miten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan juhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin kaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen arvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme ja sukumme ikuinen "vanitas vanitatum". Pahat aavistukset kohoavat sisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä peläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa sydäntämme.
— — — — —
Saavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua ja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista laivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia ankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi Solovetsiin.
Ei ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.
Poliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon venäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen kuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on. Ei utele enempää turhia.
Lähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman näköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden ristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti perästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten silminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia. Heti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka laulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa. Pian siirtyivät he siitä kajuuttaan…