Mutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet alkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja autuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli se kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi hänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta, ihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia Sionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin lyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa luostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen täytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi kuulijakunnan puutteen takia.

Tuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo luostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena jumalansaaren rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo loitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta pistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa sivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle ja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa liikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan praasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan ja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa majataloissa.

Saavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan, keskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen historiallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja tutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee kullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista kelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen, ja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven kileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse vanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on kulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se sangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava varustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo tuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu, allensa maailmaan jumalan pyhä äiti.

Vanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta huolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten majalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä. Nuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas jostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet omaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana on oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan vaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön, sillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä mielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.

Mutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen. Lintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin huudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren myrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia kylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina, rujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan rukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala sointuu sekalutta, — kaikki on omiaan luomaan eriskummallista tunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika on jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.

Mennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä tapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä astuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on häikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää miehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana. Laulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin seiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella äänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja sivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko täynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja yhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee ristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen. Jumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö synnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö kolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista permantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen korvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen painaa hänet matona ja malkiona tomuun… Juhlallisesti aukeaa silloin kaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen mitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva, astuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta entistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä basso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa he kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään. Vihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan rientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen suorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa uudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää holvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen…

— — — — —

Mutta kun vanha munkki myöhään illalla palasi katsomaan ja puhuttelemaan vierastaan, tapasi hän hänet tutkimassa pientä huoneesta löytämäänsä vihkosta. Se oli luostarin ja sen merkillisyyksien historia, joka vaiheillaan ja kuvauksillaan oli lukijan vanginnut. Se kertoi oudoista ja mielenkiintoisista asioista, taisteluista, keskiaikaisista ihmeistä, järkkymättömästä uskosta ja viisaasta valtiomiestaidosta, suomalaisista ja karjalaisista, niin että sitä ei hennonnut kädestään laskea. Hymy lennähti munkin kasvoille nähdessään vihon vieraansa kädessä:

— Et ole ensimäinen ruotsi, joka sitä mielelläsi luet, sanoi hän.

Teetä juodessa kertoili hän sitten kaikellaista luostarin kohtaloista, enemmän kuin mitä vihko tiesi, jutteli outoja taruja menneisyydestä. Omituista valoa loivat ne siihen maailmaan, josta olivat peräisin nuo ryhmyiset muurit tuolla ulkona. Miten nuo kertomukset olivat syntyneet, oliko olemassa mitään vanhoja ja salaisia kronikkoja, vai oliko hän itse mahdollisesti niitä talven pitkien öiden ja iltojen kuluessa rakennellut, siitä hän ei onnistunut saamaan selkoa, sillä vanhus oli siinä suhteessa omituisesti salaperäinen. Mutta tuttuja asioita ne tuntuivat olevan munkkivanhukselle, joka mielihyvällä huomasi, miten niiden outo uskonkiihko ja salaperäinen, pöyristyttävä romantiikka teki illan hämyssä vaikutuksensa.