Vanhus näkyi kiintyneen luostarinsa vaiheisiin erikoisemmin kuin muut ja sanoi tuntevansa tarkoin sen vanhat pohjapiirustukset ja salaiset käytävät. Aikoinaan oli sen holveissa ollut aina asukkaita, ketä, sitä eivät tienneet muut kuin luostaria johtavat vaikutusvaltaiset henkilöt. Monet paikat olivat nykyisin luhistuneet, mutta toiset olivat ennallaan, kertomassa muinaisuudesta. Yksinäisinä talvi-iltoina, kun ulkona pauhasi Jäämeren myrskytuuli ja ainoastaan Jumalan varjelus saattoi pitää ihmistä yllä näillä seuduilla, oli vanhus tämän paikan kohtaloita kolkossa kopissaan mietiskellyt. Ne olivat elävöityneet ja henkilöityneet hänen mielikuvituksessaan ja hän oli yhdistänyt nekin rukouksiinsa. Vihdoin hän, innostuneena nuoren vieraansa pyynnöstä, toi hänelle nähtäväksi kellastuneen pergamenttipalasen, joka oli kerran pudonnut vanhan käsin kirjoitetun messukirjan sisästä ja jossa oli hänelle tuntemattomalla kielellä pari riviä jotakin kirjoitettuna. Kuvaamattomaksi hämmästyksekseen luki nuorukainen siitä seuraavat, ajan hampaastakin huolimatta selvät sanat:

"… thet Gudh alzmectigh ville straffa min dödh och all orätt och öffwerwoldh… min kiäre… Gudz nådige skydt och beskerm…

J…n Grijp."

Se mitä hän nyt sai kuulla, kuvasi hänelle aivan erikoisella tavalla tärkeätä, käänteentekevää ajankohtaa Karjalan historiasta. Ilman sitä olisi hänen pyhiinvaellusmatkansa Karjalan heimon nykyisyyteen ja menneisyyteen jäänyt epätäydelliseksi ja siksi oli hän aina tuolle munkkivanhukselle kiitollinen…

XXIII.

SOLOVETSI JA KARJALA.

Minkä kerroin keskiyöllä,
Senpä unelta kuulin,
Minkä kuulin kuutamolla,
Senpä haastoin haavehia.

"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja väkivallan… rakas… Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen…" Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti munkki-vanhus tietävästi päätään:

— Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen…

Nuorukainen kävi uteliaaksi. — Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten jo mainittuun pieneen historiaan.