— Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.

Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.

Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä, kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi valtaan suloinen ja terve raukeus.

Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.

* * * * *

Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen, jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja, sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä, naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa, hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin, ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin, kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi, sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin mukaan…

— — — — —

Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus. Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin, päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme…

Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.

— Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen astua somerista maantietä.