Huomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän harvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan? Mutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.
Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.
— Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?
Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.
Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana tunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen innostava huomio ja ajatus: — Lähden kotiin! Sanon hyvästit luostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja matkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni vaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.
XXVI.
UUTEEN ELÄMÄÄN.
Ikävä minun tulevi,
Ikävä tuletteleksen,
Oman maani mansikoita,
Oman Suomen sorsasia.
Vuosia on kulunut…
Hän istui portailla ja katseli mietiskellen edessään avautuvalle järven ulapalle. Päivä oli kirkas, lämmin ja tyyni. Järvi oli kuin kuvastin. Pienet vihreät saarulaiset olivat kuin istahtaneet sen pinnalle unelmoimaan. Pääskyset visertelivät lakkaamatta sinitaivaalla ja auer väreili kaukana vaarojen laella ja taivaan rannalla. Oli mieluista ja rauhallista siinä istua ja katsoa maailman ihanuutta.