Ovi on auki tupaan, josta kuuluu lasten naurua sekä naisen laulua. Laulaja saapuu hänen luokseen ja istahtaa viereen, ujostelematta pannen kätensä hänen kaulaansa. Hän on nuori ja uhkea nainen. Iho on tervettä ja puhdasta, kaula päivän paahtama ja sievästi kaareva. Valkoinen kesäpuvun kaulus sitä kauniisti rajoittaa. Hän katsoo hymyten naista silmiin ja vastaa hänen hyväilyynsä, sillä onhan nainen hänen vaimonsa. Jo tulee tuvasta kaksi paitaressua, molemmat tyttöjä, joilla on juuri vuosi väliä. Isompi on vaalea ja haaveksivaisen näköinen pikkuvanhassa viisaudessaan, nuorempi on lapsellisessa terhakkuudessaan tarmokkaampi. Kesäpäivän helle on heitäkin raukaissut ja he istahtavat viileän etehisen varjoon.
Piha on ruohoinen ja sen keskellä kasvaa iso koivu, haltiain mieluinen asunto. Taampana on kaivo, jonka harmaja vintti viitaten kohoaa korkeuteen. Oikealla on puutarha mehiläisineen ja vasemmalla vainioita. Suoraan edestä johtaa varjoisa puistokäytävä rantaan, jossa hänellä on se "rakas venonen". Talon ympärillä on laajalta peltoja ja viimein kehyksenä tumma metsä.
Niittokoneen tasainen rätinä kuuluu kedolta, jossa tehdään työtä kiireellä ja tarmolla. Ruohon vihreyttä vastaan kuvastuvat hauskasti miesten ja naisten kirjavat puvut. Kuuluu iloista naurua ja puhetta. Pientareen niittäjä liippaa ahkerasti viikatettaan. Haravat heiluvat vilkkaasti.
Erikoista huomiota saattaisi herättää tuo punapaitainen ukko, joka siinä ahkerasti kokee muiden mukana hyöriä, vaikka onkin aivan rampa. Hiki valuu hänen otsaltaan, jota hän ahkerasti pyyhkii punaisella karttuunihihallaan, mutta siitä huolimatta hän alati hymyilee hyväntahtoisesti sinne muiden ilon ja reippauden joukkoon. Jo ensi silmäykseltä saattaa nähdä, että hän on onnellinen ihminen.
Hänhän onkin Ontrei.
— — — — —
Ja tuo portailla istuva mies on Ontrein kerrallinen matkatoveri. Nuori nainen on hänen vaimonsa ja pienet tyttöset hänen lapsiansa. Kaikki ympärillä on hänen omaansa, hänen maatilaansa, vaikka hänestä väliin tuntuukin kuin omistaisi hän sen lisäksi vielä koko maailman.
Monet vuodet olivat kuluneet siitä, kun hän erosi rammasta toveristaan Solovetsin kuuluisassa monasterissa siellä kaukana Valkean meren helmassa. Hyvin hän muisti tämän eron hetken. Pyhiinvaeltajain joukossa oli hän syleillyt ukkoa ja kiitellyt häntä kaikesta ystävyydestä ja opetuksesta. "Hyvästi Ontrei", oli hän sanonut, "hyvästi, olen sinulle ikuisesti kiitollinen." "Me tapaamme varmasti vielä, tulen sinua hakemaan kerran."
Ja hän oli saatellut ukon "Usko"-nimiselle laivalle, jolla hänen oli määrä matkustaa Sumaan. Siitä kulkisi hän kyydillä, toverinsa antamilla rahoilla, nopeasti kotiansa kohti, käyden välillä tervehtimässä tuota vanhaa urjadniekkaa siinä kylässä, josta heidän merkillinen seikkailunsa silloin oli alkanut. Ja viime hetkeen saakka oli hän rampaa ystäväänsä puhutellut, sillä hän oli ukkoon kovasti mieltynyt. Ontrei oli kokenut tapansa mukaan hymyillä ystävällisesti ja tyytyväisesti, mutta liikutus oli särkenyt hänen hymynsä ilon ja itkun sekaiseksi irvistykseksi. Niin oli vihdoin "Usko", monakkojen rakentama ja ohjaama laiva, kadonnut satamaa varjostavan niemen taakse ja Ontrei peittynyt hänen silmistään.
Ja saman päivän iltana oli hän itse lähtenyt monakkojen toisella laivalla, "Toivolla", Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille "Usko" ja hänelle "Toivo"! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt vanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin mielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta ja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti moni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa valossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja haaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut Kierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen sinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut Koutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja siitä sitten kotiin.