— Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi…
Juho melkein säikähti:
— Jaa plyyssimööpeleistäkö?
X.
— Niin. Sellaisia en kotiini halua — niitähän muuten on tuolla salissa — ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi, etteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi herroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun todistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin puutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista aistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa ja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä ja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin kiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.
Juho kuunteli suu ammollaan.
— Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.
— Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen suomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista, yksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se hirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi Helsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus tällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään suomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos ennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi valmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä makunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro. Miksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä ovat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä? Ei se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä, kätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se kulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä jotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat vanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit sekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä. Niille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus sekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen minä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin kelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina olla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.
— Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena ja rupesi puhumaan:
— Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää. Enhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut ajattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut raskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme tehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine koristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille vierasta, ettei se — sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan maalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan arkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia, kansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen kulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa. Ja minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin päässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta harrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään kauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen on varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on kotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan muuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla miehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa arvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla, joka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti likaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan epäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan alapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja elämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen aateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän muiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?