Eva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.

— Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. — Et usko, kuinka iloinen olen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että maamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa, selviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys koko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys ulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys hengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin ruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis henki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu kauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho, mitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus pääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen kulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään kummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri on ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan jollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja jäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen juuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta kulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen tehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän suorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään alati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi päämääräkin. Eikö niin?

Juho ojensi Evalle kätensä.

— Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. — Hoida sinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen auttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota, joka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja unelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen kansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla viisaasti säästäväinen.

— En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja asioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään alkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule — ehätti hän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa — me olemme tässä muistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on niiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät sinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja muille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun väentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!

— Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho vältellen.

— Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he tekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa, ja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista kodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti talonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen ikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan, seiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan siitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia koristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta musta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia? Pari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että "Soljalassa on kuuruu". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset vuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat likaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole ainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen tunnetta. Ja mikä vielä ikävintä — miehet ja naiset nukkuvat ainakin talvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa huoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä et tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki Vihtorille?

Juho hämmästyi.

— En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle valitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en tullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.

— Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi pilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa tukena ja turvana tällaisissakin asioissa.