Juho nousi rauhattomana kävelemään.

— Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut naisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut talossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän kannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna Vihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.

— Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen palvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri mitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta, eikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden lähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta. Niin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan keittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei se juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä, kivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia ruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi puoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten huonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan ainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten kehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan syövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan, jotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan kaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä, jossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi koettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä maata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.

— Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti
Juho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.

— Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta ajatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa ja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut tuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi ollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja ja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että henkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se viha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja paljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?

— Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. — Mutta nämä ovat myös asioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut voimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä sikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut metsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle ja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi itaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä pelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja maatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä suhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt kiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen saatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan näihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua herää sivistymisen halu kaikkialla.

— Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla kannalla?

— Olen kyllä — odotappas hiukan…

Ja Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin kädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:

— Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee viljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa kunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni ja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja ja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme ja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan piirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne omiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa on se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa, jollei tarvitsisi hakea — kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa viisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä sangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.