Evaa puistatti.
Hän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä säälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut, sillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina kesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta kuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.
Kalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän aikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti. Silloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi kiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla hevosen kimpussa.
— Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle totuus. Tunnetko olevasi onnellinen?
Ja Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:
— Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.
* * * * *
Eva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti, hengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon otsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti hän kätensä pois.
Sitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän ensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut. Hetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen, nosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen huoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin päättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat ihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon käteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.
Juho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän miettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä tyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin silmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin turvallisena ja onnellisena.