XII.
Kun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan vainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti voimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja hänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita kuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun kuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse tuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti jotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena ja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä värihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja katsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin katsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.
— Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.
Miten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?
— Paljonko? naurahti Eva. — Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin puutteellista, niin tavattoman vaikeaa.
— Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen valkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin sinua tarmolla auttamaan.
Hän katsoi vaimoonsa hellästi.
— Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja oikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan emännällä.
Hän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt, vaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että Juho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään Eva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen avomielisesti:
— Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.
Juho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi huulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa janoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän ympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia helmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille — tahi kuin olisi ollut hiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko anteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja polttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli auennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten aavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen irtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi: