Kun Santtepekki oli poistunut, paistoi Lusti heti lampaan sydämen tuumien itsekseen, että se mahtoi olla erikoinen makupala, koska ukko varasi sen itselleen. Ja hyvältähän se maistuikin. Kun Santtepekki palasi ja kysyi sitä, vastasi Lusti hilpeästi:

— Mitä turhia puhelet! Eihän lampaalla sydäntä olekaan.

Ja vaikka Santtepekki kuinka olisi häntä tutkinut, ei hän saanut asiasta selvää, sillä Lusti valehteli haikailematta ja naureskeli. Yhä huolestuneemmaksi tuli Santtepekin sydän ja vaiteliaina he vaelsivat edelleen.

VIII

Kuljettuaan aikansa, Santtepekki jurona ja puhumattomana, Lusti alati iloisesti lörpötellen, he vihdoin saapuivat kaupunkiin. Silloin sanoi Lusti:

— Voi hyväinen aika, kuinka tyhmästi teit, kun et ottanut siltä isännältä rahaa! Olisipa nyt hauska mennä tuonne krouviin ja saada sieltä huikeat ryypyt ja hyvät syömiset tämän rasittavan matkan vaivojen palkinnoksi. Mutta mennäänhän nyt joka tapauksessa sinne, koska olen siellä vanhastaan tuttu, sillä eipä tiedä, mitä siellä rahattomankin suuhun sattuu luiskahtamaan.

Hän kääntyi reippaasti krouvia kohti ja Santtepekki seurasi mukana ikäänkuin tahdottomana. Hämillään ja suruisena hän näki, kuinka Lusti ujostelematta hymyili vastaan tuleville tytöille, tervehti heitä, jopa pysähtyi puhelemaankin ja leikkiä laskemaan, ja kuinka tytöt yleensä mielellään sallivat sen tapahtua, naureskellen ja keikautellen itseään. Lusti nipisti heitä leuan alta, jolloin he näpsäyttivät häntä kädelle ja juoksivat pois, mutta ilmeisesti suurin suuttumatta. Ja Lusti tuntui olevan heidän kanssaan kuin vanha tuttava, iskien silmää jokaiselle. Ällistyen vanha Santtepekki seurasi tätä menoa, mutta ei voinut saada itseään erikoisemman ankaran siveellisen suuttumuksen valtaan, sillä Lusti teki kaiken niin viattomalla ja hyväntuulisella tavalla, että synnin ja kadotuksen tuomiota oli siihen vaikea sovittaa. "Onko tämä mahdollista?" ajatteli Santtepekki ymmällä; "lähden hakemaan oikein hyvää ihmistä, löydän tämän sotamiehen ja panen hänen sydämensä koetukselle, jonka hän kestää; ja vaikka hän nyt näyttää olevan oikea porsas, juoppo, valehtelija, rakastelija, ehkä varaskin, en silti voi ruveta pitämään häntä huonona ihmisenä; päinvastoin minun täytyy sanoa, että pidän hänestä yhä enemmän, huolimatta kaikista kepposista ja vinkeistä. Saa nähdä, mitä hän nyt tuolla synnin luolassa keksii?" Ja Santtepekki tunsi uteliaisuutta sitä ajatellessaan.

Krouvissa vallitsi iloinen mekastus ja äijät haastelivat hartaasti lasiensa ääressä. Kun Lusti astui sisään, syntyi aika mellakka. Sieltä täältä kuului iloisia tervehdyksiä, joihin Lusti vastasi vanhana tuttavana, kulkien pöydästä toiseen ja nakellen naamaansa ojennettuja tervetuliaiskupposia. Pian hän istahti sakeimpaan pöytään ja oli kohta kuin kotonaan, haastellen ja valehdellen laveasti ja korkealla äänellä viime urotöistään, seurakunnan säestäessä häntä mehevillä naurunpuuskilla ja huomautuksilla.

Hiljaa ja vaatimattomasti oli sen sijaan Santtepekki hiipinyt huoneen hämärimpään nurkkaan, vaipuen siellä katselemaan edessänsä olevaa ihmisten menoa ja sitä ajattelemaan. Siinä oli hänen nähtävänään ihminen suruttomuutensa vallassa, hillittömässä ja ajattelemattomassa himojensa palveluksessa, juuri sellaisena kuin hän suurimmalta osaltaan vaelluksensa suorittaa. Santtepekin mieleen kuvastui koko maan pinta, täynnä tätä samaa kansaa ja menoa, teutaroimassa paheissa ja synnissä, kuurona sille johdatukselle, joka ylhäältä koettaa sitä parempaan ohjata. Hänelle kirkastui uutena totuutena, ettei ihminen itse voi itseään pelastaa, vaan perustuu hänen autuutensa yksistään Jumalan kärsivällisyyden, armon ja anteeksiannon rajattomuuteen, siihen uhriin, jota Jeesuksen sovintokuolema merkitsee. Ja tässä valossa tuntui Santtepekistä toisekseen, että nuo hartaasti paloviinaa kallistelevat ja haastelevat ihmiset, etukynnessä sotamies Lusti, olivat rotkon reunalla leikkiviä lapsia, joita suojeli vain korkea ja tutkimaton varjelus.

Santtepekki oli päässyt mietteissään tähän saakka, kun hän kuuli oven narahtavan. Kääntyessään katsomaan hän näki oviaukossa miehen, joka synkästi ja tutkivasti tarkasteli huoneessa olijoita. Muutkin hänet huomasivat ja kuinka ollakaan, vaikeni vähitellen melu ja puheensorina; kaikki liikahtelivat levottomina tuoleillaan, vilkaisivat toisiinsa rauhattomasti ja altakulmain, ja alkoivat taas kuin vangittuina tuijottaa ovelle. Siellä seisovan, oudon miehen silmät näyttivät hehkuvan kuin hiilet ja hänen kasvoilleen kuvastui ilkeä hymy, joka levisi niille vähitellen kuin myrkyllinen sumu. Santtepekki seurasi tarkoin kaikkea ja koetti arvata, mitä tästä nyt oli tuleva, sillä hän oli ainoa, joka tunsi tulijan. Mutta hän ei puhunut mitään.