Miekat salamoivat välähtelevinä ja nopeina piirtoina, ja ihaillen seurasivat katsojat taistelua. Näki selvään, että molemmat olivat tähän leikkiin tottuneita, ja että jos vieras olikin aivan mestari, ei Lusti paljoa jälkeen jäänyt. Kuin kärppä hän liikahteli notkeasti ja salamannopeasti, ja käsi teki vain taitavia ranneliikkeitä miekan kärjen alati pyrkiessä vastustajan rintaan. "Joko antaudut?" kysyi pilkallisesti vieras. "En", vastasi Lusti, "sillä luoja minun miekkaani ennenkin on ohjannut".
Sanoessaan tämän hän teki tuiman hyökkäyksen ja silloin nähtiin kumma: kuullessaan Lustin sanat vieras horjahti ja vei vasemman kätensä silmilleen, jolloin Lusti etevällä otteella iski säilän hänen kädestään, niin että se rämähtäen kirposi kauas permannolle. Lusti polki sen jalkansa alle ja sanoi pistäessään omaansa tuppeen hyväntuulisesti:
— Tunnusta pois, mies, tavanneesi parempasi! Paljon on Lusti miekkaa eläessään heilutellut, mutta eipä ole vielä pahempaa naarmua huolinut nahkaansa ottaa. Tule tänne, että taputtelen sinua päälaelle ja lohduttelen, jos olisi niinkuin mielesi myrtynyt!
Vieras ei sanonut mitään, vaan otti miekkansa ja hävisi ovesta kuin varjo. Mutta kapakassa puhkesi valloille remuava riemu. Lustia kannettiin ympäri huonetta ja viiniä tuotiin vahvasti pöytään. Lusti riemastui itsekin menestyksestään ja rupesi laveasti kertoilemaan kaikista mahdottomampia valheita menneistä sankaritöistään, jotka nyt kuitenkin tapasivat herkkäuskoisen kuulijakunnan, sillä olihan äsken nähty, mikä mies hän oli. Hän puheli ja naukkaili, kunnes kesken puhettaan äkkiä huomasi Santtepekin, joka nurkastaan uteliaana hänen puuhiansa seurasi. Lusti sanoi:
- No, vanha toveri! Mitä siellä nurkassa yksin istuskelet ja olet niin surullisen näköinen? Tule ja ota sinäkin, vanha mies, lämmin ryyppy, niin rupeavat veresi hiukan vilkkaammin kiertelemään!
Ja hän meni Santtepekin luo, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet ystävällisesti, toisen vastusteluista huolimatta, pöydän ääreen, komentaen:
— Tehkää tilaa, miehet, vanhukselle. Kauan saatte maailmassa vaeltaa, ennenkuin teidän silmistänne sellainen hyvyys loistaa kuin tällä ukolla. Kunniapaikalle hopeahapsi, tietäkää se! Enkös tehnytkin oikein antaessani pienen opetuksen tuolle mustalle paholaiselle, joka niin hienona tänne joukkoomme yritti?
— Kyllä teit, poikani, saattoi nyt Santtepekki täydestä sydämestään sanoa, sillä hänhän oli ainoa, joka tiesi, kenet Lusti todellakin oli tehnyt aseettomaksi. Ja hänen täytyi istua pöydän päähän, johon hänelle kunnioittaen tehtiin tilaa, niin arveluttavalta kuin se hänestä tuntuikin. Mutta kun Lusti sitten pani täysinäisen viinilasin hänen eteensä, kieltäytyi hän ehdottomasti siitä maistamasta. Lusti harmistui:
— No olet sinäkin ihmeellinen äijä! Kun tässä hyvät naapurit sinulle ystävyyttä osoittavat ja viiniä tarjoavat, niin kieltäydyt. Luuletko sen itsellesi pahaa tekevän? Ota pois ja lämmitä vanhaa ruumistasi, kuten muutkin ihmiset, äläkä ole mikään nurrupoika!
Ja hän tarjosi uudelleen lasia Santtepekille.