"Kuin muutkin ihmiset". Ne sanat kaikuivat Santtepekin sielussa omituisena, surumielisenä värinänä. Kaukaa kuului hänen mieleensä lempeä ääni, joka kerran oli sanonut tuntevansa ihmisen, sen ääni, joka oli tullut "muiden ihmisten kaltaiseksi". Santtepekki tajusi nyt, mitä se merkitsi: sitä, että ymmärtääkseen ihmisen oikein täytyi tulla hänen kaltaisekseen. Huoaten hän tarttui lasiin ja kallisti sen pohjaan saakka. Lusti sanoi hyväksyen:
— Kas niin! Sehän oli oikein tukeva ryyppy! Jatka vain, niin kyllä sinusta vielä mies tulee vanhanakin. Ja hän kaasi Santtepekin lasin uudelleen täyteen. Kuta useammin lasin Santtepekki kallisti, sitä ihmeellisemmäksi hän tunsi olonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hän aste asteelta laskeutunut yhä lähemmäksi inhimillisyyden vuolasta ja haaleata virtaa, kunnes vihdoin painui siihen kokonaan ja lähti uimaan rinnakkain miljoonien sielujen kanssa, rakkaassa veljeydessä. Ja hänen sielussaan heräsi se suloisen kipeä, katkeran tuskallinen, mutta samalla kaukaisesti hyvää tekevä ja sielua avartava polte, jonka Jumala on ihmiselle kalliina aarteena lahjoittanut ja jonka nimi on elävä, maahan asti nöyrtyvä, uskolla ja avunhuudolla ylös pyrkivä synnintunto, sielujen ankara kevätmyrsky, joka raivoaa katkoen puita ja oksia, sortaen maahan kaikki lahot rakennukset, hälventäen valheen ja teeskentelyn sumut, mukanansa lupaus ihanasta kevään ajasta, jolloin kyynelöivä maailma välkkyy armon auringon loisteessa ja autuuden soitto täyttää sielun. Santtepekki katsahti ympärilleen pimeään krouvin tupaan, jossa savuavat kynttilät siellä täällä tuikuttivat, uneliaaseen, pöytänsä takana nukkuvaan isäntään ja hartaasti haastelevaan pöytäseurueeseensa, joka silmät kosteina tarinoi sydämensä kyllyydestä. Ja Santtepekin valtasi sanomaton sääli ja rakkaus näitä poloisia ihmislapsia kohtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja suuret kyyneleet rupesivat hiljaa tipahtelemaan hänen valkoiselle parralleen. Sotamies Lusti huomasi sen ja sanoi:
— Olkaa hiljaa, pojat! Ukko itkee!
Santtepekki itki ja tunsi siinä surunsa ja säälinsä syvyydessä yhdistävänsä itsensäkin osalliseksi samaan raadollisuuteen. Tämä yön pimeys ja tuo tuikkiva himmeä valaistus johdatti hänen mieleensä hetken, jolloin hänen inhimillinen heikkoutensa oli saattanut hänet hänen syvimpään alennustilaansa. Hän tunsi syvää anteeksisaannin tarvetta, kohotti päätänsä ja alkoi puhua:
— Ystävät ja veljet, kerronpa teille erään tapauksen, joka sattui kauan aikaa sitten. Oli pimeä ja synkkä yö kuten nytkin, ja pahat voimat olivat liikkeellä. Jeesus Kristus, vapahtajamme, oli vangittu ja viety Kaifaan palatsiin Pahanneuvon vuorelle, Hinnomin laakson toiselle puolelle, ja varoen sekä arkana oli häntä ulohtaalta seurannut sinne Pietari, onneton ja heikko opetuslapsi, joka kuitenkin rakasti palavasti Herraansa. Oli kylmä. Palatsin pihalla valvoi tulen ääressä joukko orjia ja sotilaita, ja palatsin ovesta näkyi sinne Jeesuksen haahmo korkeana ja valkeana. Silloinpa eräs palvelijoista kysyi Pietarilta, eikö hän ollut Jeesuksen opetuslapsia, ja…
Santtepekki keskeytti kertomuksensa, sillä pihalta kuului nyt ensimmäinen kukonlaulu tänä yönä. Se kaikui yön hiljaisuudessa oudolta, pitkäveteisen kaamealta, ja kaikkia läsnäolijoita värisytti. Santtepekin otsalle kohosivat hikipisarat. Hän jatkoi:
— Ja Pietari kielsi. Heti sen tehtyään hän katsoi Jeesukseen, joka nyt kääntyi häneen päin. Jeesuksen silmistä loisti niin surumielinen, säälivä ja syyttävä ajatus, että Pietari lyyhistyi siihen paikalleen, ja kaikki tuijottivat häneen kummastellen. Silloin sama kysyjä uudelleen tiedusti epäillen, eikö hän sittenkin ollut tuon Nasarealaisen opetuslapsia, ja…
Nyt lauloi kukko toisen kerran. Santtepekki nousi äkkiä seisomaan, kurotti kätensä ylöspäin, ja näytti vaipuvan sanomattoman tuskalliseen taisteluun. Hänen kasvoillaan oli suuren kärsimyksen leima, kun hän jatkoi:
— Ja Pietari kielsi Herransa toisen kerran…
Vaiettiin. Jotakin kolkkoa ja murheellista oli hiipinyt saapuville. Jokaisen mielessä kuvastui selvänä ja kirkkaana tuo raskas hetki. Kukko ulkona lauloi kolmannen kerran. Santtepekki vaipui paikalleen, painoi kätensä silmilleen ja mumisi itsekseen: