— Ja Pietari kielsi Herransa kolmannen kerran. Silloin Jeesus taas katsoi häneen ja Pietari muisti hänen sanansa: "Ennenkuin kukko kolmesti laulaa, sinä minut kiellät". Hän meni pois ja itki katkerasti. Sanokaa minulle, ystävät, oletteko te voineet antaa sydämessänne Pietarille tämän hänen heikkoutensa anteeksi?
Silloin sotamies Lusti kaasi pikarinsa täyteen ja sanoi:
— Nyt, pojat, ryypätään Pietarin malja, sillä Jeesuksen opetuslapsista juuri hän sen ansaitsee. Tuota kukonlaulujuttua ei pidä ottaa ollenkaan vakavalta kannalta, ja onkin sitä aina väärin selitetty ja sillä Pietaria halvennettu. Asiahan on aivan selvä: ollaan sodassa ylimmäisen papin kanssa, jonka patrulli onnistuneella hyökkäyksellä vangitsee Pietarin päällikön. Muut pakenevat, mutta Pietari lähtee synnynnäisenä sotilaana vakoilemaan, minne korkeata vankia viedään, ja seuraa häntä perille asti. Olisihan hän ollut pähkähullu, jos hän siellä olisi ilmaissut itsensä ja joutunut siten hänkin vangiksi. Siksi hän tietysti kielsi asian, tarkoittamatta sillä suinkaan kieltää itse aatetta ja Herraansa. Ja sitä paitsi: lankeemus se vasta ihmisen kasvattaa, jos on kasvattamisen ainesta, kuten juuri Pietarissa oli. Kyllähän nämä tunnetaan, maailman puhtaat ja omahyväiset: ne ovat niitä Jeesuksen tarkoittamia, valkeiksi sivuttuja hautoja, jotka ovat täynnä saastaa ja kuolleiden luita. Ei, pojat, Pietari oli ihminen sitä oikeata lajia, ja siksi, Santtepekki, vie ukolle terveiset, ettei huoli olla millänsäkään. Toista olisi, jos hän todella olisi Herransa ja aatteensa kieltänyt: se olisi ollut samaa kuin lippunsa pettäminen ja lankeisi juuri visusti sota-artiklojen alaiseksi teoksi. Ja ne artiklat, pojat, eivät käyttele sanottavasti sen vaihtelevampaa sovitus-uhria kuin poikkipuuta ja silmukkaa, jonka minä mahdan hyvin tuntea, kun se oli jo kerta omassakin kaulassani. Siis, pojat, Pietarin malja, ja reilusti pohjaan!
Santtepekki kuunteli Lustin leveätä puhetta. Sen keveästä leimasta huolimatta hän tunsi siitä virtaavan sydämeensä inhimillisyyden suurta ja anteeksiantavaa voimaa, joka kirkasti ja lohdutti hänen sieluansa. Vaitiollen hän kilisti kaikkien läsnäolijoiden kanssa ja syleili rakkaasti sotamies Lustia, joka iski hänen selkänsä takaa toisille iloisesti silmää. Sitten Santtepekki alkoi taas haastella hiljaa ja vakavasti, ja kuta kauemmin seurue kuunteli hänen puhettansa, sitä ihmeellisempi tunnelma valtasi kaikki. Jotakin ylentävää, puhdasta ja juhlallista hiipi heidän sieluunsa, täyttäen sen ihanalla kaipuulla kerran päästä kokemaan todellista ja kestävää, ylevää onnea. Kun vihdoin nouseva aurinko lähetti ensimmäisen säteensä ikkunasta, valaisten harmajan huoneen, lopetti Santtepekki puheensa, ja silloin painoi sotamies Lusti päänsä alas ja sanoi hiljaa ja hartaasti: "Amen!"
Santtepekki ja sotamies Lusti heittäytyivät olkikuvolle ja nukkuivat siinä vierekkäin rauhallisina ja tyytyväisinä kuin lapset.
IX
Herätessään aamulla huomasi Santtepekki olevansa yksin. Hänen päänsä tuntui hiukan raskaalta, kun hän hiljalleen alkoi hankkiutua nousemaan karkealta vuoteeltaan. Samassa aukenikin ovi ja Lusti tuli suurella rymyllä sisään. Hän puheli Pietarille:
— Tuli ryypättyä eilen illalla vähän liiemmälti, niin että herätessäni porotti päätä kuin olisi siellä ollut kolmen sepän verstas. Mutta minulla on vanhastaan siihen asiaan hyvä keino: paha on pahalla pois ajettava. Niinpä pyysin heti isännältä huikean aamuryypyn, jonka hän uskoi velaksi kun vakuutin, että meillä on täällä suuret ja valtavat raha-ansiot edessä, ja kumottuani sen naamaani tunsin pian, kuinka sepät rupesivat panemaan työkalujaan kokoon ja luikkimaan ovesta ulos. Hyvällä puheella sain kiusatuksi äijältä ryypyn sinuakin varten. Kas tässä, otahan tämä, niin tunnet itsesi jälleen ihmiseksi. Voithan sitten mennä pihalle ja ammentaa vettä kaivosta niskaasi, kuten minäkin tein, jos tahdot viimeisenkin muiston eilisestä hävittää. Heh!
Mutta nyt ei Santtepekki enää huolinut ryypystä. Vaitiollen hän risti kätensä ja rupesi hiljaisella rukouksella keskustelemaan Herransa kanssa, sielussa kaihertava muisto siitä inhimillisestä, joka oli hänen osakseen edellisenä iltana sattunut. Hän ihmetteli itsekseen, pitikö tätä vielä jatkuman, ja mitä Herra tahtoi hänelle sen avulla opettaa. Kun Lusti uudisti tarjouksensa, eikä Santtepekki pannut siihen mitään huomiota, kaatoi Lusti tyynesti hänenkin osansa avaraan kitaansa, kiitellen itsekseen isäntää, joka, kunnon mies, piti niin tavattoman hyvää viinaa kulkevaisten varalle. Samassa alkoi pihalta kuulua kova rummun pärrytys, jonka jälkeen mies rupesi korkealla äänellä kuuluttamaan jotakin. Santtepekki oli vaipunut hartauteensa ollen toisissa maailmoissa, mutta Lusti heristi korviansa kuin vanha sotahevonen torven äänen kuullessaan, ja luikahti nokkelasti ulos.
Eipä kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän ryntäsi takaisin sisään, perässään suuri joukko kansaa, ja huusi kiihtyneenä: