— Hoi, Santtepekki, heräjä unestasi, sillä nythän meitä vasta onnen siipi hiipaisi!
Ja kun Santtepekki katseli hajamielisenä ja hämillään ympärilleen, ymmärtämättä, mitä oli tekeillä, ravisti Lusti häntä olkapäästä ja puheli touhuten:
— No etkö jo älyä! Kun tulee tuohon pihalle rummuttaja ja rummuttaa, ja perässä kuuluttaja, joka kuuluttaa, että tämän kaupungin rikkaimman ja ylhäisimmän miehen tytär on kovasti sairaana. Niin, ja että kaikilta maan kulmilta on kuljetettu parhaat tohtorismiehet häntä parantamaan, mutta mitä tyhjää — pahemmaksi vain on raukka tullut. Ja lupaa nyt rikas mies yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista eli siis paljon rahaa sille, joka hänen sairaan tyttärensä parantaa taitaa. Kirkoissakin tänään esirukouksia tytön puolesta Jumalan eteen kannetaan, sillä neito kuuluu olevan hellä sydämeltään ja ihana muodoltaan, jota kaikki ihmiset rakastavat. Ymmärrätkös nyt asian?
Ja kaikki saapuvilla olevat rupesivat rukoilemaan tytön puolesta, pyytäen, että Santtepekki menisi häntä katsomaan, ja koettaisi, voisiko hän, kun kuuluu niin ihmeellinen lääkäri olevan, mitään apua antaa. Santtepekki kuunteli sielustaan Jumalan ääntä, kuuli käskyn ja lähti toimittamaan Herransa määräystä. Sotamies Lusti astui touhuten hänen edellään ja väkijoukko antoi heille vaieten tietä. Niin he saapuivat rikkaan miehen asunnolle.
Kun he astuivat ovesta sisään, näkivät he heti, että mykkä murhe kuvastui kaikkien kasvoilla. Tuo rikas mies oli jo vanhus, jonka silmistä valuivat hiljaa kyyneleet. Kaiken sen loiston, joka häntä ympäröi, hän olisi kernaasti antanut sille, joka olisi voinut pelastaa hänen tyttärensä hengen, mutta sellaista ei ollut löytynyt.
Santtepekin ja Lustin tullessa sisään kohtasi heitä ensin tyytymätön katse, joka kuitenkin heti muuttui kunnioittavaksi tottelemiseksi Santtepekin muodon edessä. He menivät monien huoneiden läpi, keskitse maallisen komeuden ja turhuuden. Oli musta huone ja punainen, oli sininen, jonka seinillä leikki värillisten ikkunoiden ihmeellinen valo, ja oli lopuksi valkoinen, jonka keskellä oli suuri, lumipuhdas vuode, ja tuossa vuoteessa lepäsi vaaleakutrinen neito, melkein yhtä valju kuin pieluksensa liina. Tummana piirtona häämöittivät neidon kulmakarvat ja silmäripset, mutta silmät olivat painuneet umpeen ja rinta kohoili tuskin huomattavasti. Tämän suuren surun ja suuren puhtauden nähdessään pysähtyi Lusti hiljaa ovensuuhun, sillä hänestä tuntui äkkiä kuin olisi hän tullut johonkin kaikelle maalliselle vieraaseen paikkaan, olentojen ja voimien pariin, jotka olivat hänelle, yksinkertaiselle sotamies-raukalle, mahdottomia ymmärtää. Ja kun neito Santtepekin lähestyessä hiljaa avasi silmänsä ja annettuaan katseensa hetkisen harhailla vihdoin kiinnitti sen Lustiin, tunsi tämä, kuinka sama polttava onnen ja autuuden kaipuu, jota hän oli kokenut yöllä Santtepekin puhuessa, lämmittävänä tuikkeena virtasi tuosta katseesta hänen sieluunsa, saaden hänet uudelleen heltymään ja laskeutumaan polvilleen, haluna rukoilla jotakin, kääntyä sen puoleen, jonka hänen koko henkinen olemuksensa kuin hätähuutona todisti kaiken määrääjäksi ja mahtavimmaksi ratkaisijaksi. Ja samalla väikkyi neidon kuva hänen edessään sellaisena puhtauden ja kauneuden kirkastettuna kuvana, että tunto oman elämän liasta yht'äkkiä muodostui hänelle sanomattomaksi taakaksi, jonka alta hänen täytyi apua pyytäen ruveta pyrkimään pois. Santtepekki katsahti polvistuneeseen toveriinsa ja näki hänen sielunsa taistelun. Sitten hän hiljaa meni neidon vuoteen päänpohjiin ja laski siunaten kätensä hänen päänsä päälle. Huoahtaen neito taas ummisti silmänsä.
Lusti tunsi äkkiä, kuinka kaikki hänen ympärillään aluksi muuttui kuin sumuksi, alkaen vihdoin väreillä kuin kyyneleiden läpi katsottuna. Samalla hän tunsi jäätävän kylmän hengähdyksen poskellaan ja kääntyi katsomaan ovesta sinne, josta he äsken olivat tulleet.
Lustista oli kuin olisi avoimesta ovesta näkynyt loputon käytävä, joka tuolla kaukana suippeni suippenemistaan, kunnes vihdoin seinät näyttivät menevän yhteen. Ja tuolta kaukaisimmasta kärjestä rupesi hiljaa ja armottomasti lähestymään kolkko haamu, ikuinen vanhus, elämän sokea kulkija, Surma, silmät kuopalla ja jäähileet parrassa hilisten. Se läheni hiljaa, mutta hapuilematta, sen käsi ikäänkuin osoitti tietä, ja viluinen huurre laskeusi sen jälkiin. Peläten Lusti arvasi, kuka tulija oli, ja kääntyi apua anoen Santtepekin puoleen.
Tämä katsoi tulijaa hievahtamatta, pitäen kättänsä sairaan neidon otsalla. Lusti näki hänen katseessaan jotakin, joka ei ollut kotoisin tästä maailmasta, ja joka saattaa joskus, ihmisen pyhimmän ja jumalaisimman ajatuksen hetkellä, tuikahtaa inhimillisestä, silmästä kuin häivähdys siitä ikuisesta kirkkaudesta, jossa ei epäselvyyttä ole. Santtepekin sielu tunsi valoisasti, että hänen ei pitänyt rukouksella eikä avunhuudolla koettaakaan astua sen Jumalan aivoituksen tielle, joka tässä oli toteutumassa, ja hän aavisti, että inhimillinen suru saattoi usein olla kykenemättömyyttä ymmärtämään kuoleman suurta ja vapahtavaa onnea. Hän katsoi hitaasti lähestyvää Surmaa ja kuunteli, kuinka jossakin lähellä talon vanha ja mahtava kello armottomin, iäisyystotisin askelin mittasi kallista lahjaansa, aikaa, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, tulkitsemattomana, vaskikasvoisena. Ja kuta lähemmäksi neidon vuodetta Surma saapui, sitä hiljaisemmaksi tuntui kellon käynnin ääni tulevan, kunnes se vihdoin, Surman hajotessa ihaniksi lumikiteiksi nuoruuden kiireelle, äkkiä katkesi.
Ja tuskansa vallassa taisteleva Lusti näki, kuinka neidon vuoteelta kohosi kirkas henki, kuin kahleista vapautunut iki-ihanuus, se kauneus, jonka ihminen itsessään tuntee, mutta joka on taakan alle masennettu. Vuoteelle jäi lepäämään rauhan ja levon kuva, niin ehdoton ja luoksepääsemätön viileässä, ylhäisessä tyyneydessään, niin viehättävä kuultavassa, hennossa puhtaudessaan, että se iski Lustin sieluun kuin läpitunkeva salama, särkien ja polttaen sen. Hän vaipui maahan ja hänen tuskansa puhkesi sydäntä vihlovaksi valitukseksi.