Rikas mies näki tänä samana yönä unta, että naapurin töllin sijalle kohosi korkea ja kaunis rakennus, jossa entinen köyhä ukko rupesi elämään komeasti. Kateus kaiveli hänen sydäntään ja hän aprikoitsi, millä ihmeellä naapuri oli yht'äkkiä kaiken tämän varallisuuden saanut. Heti noustuaan ja saatuaan haukutuksi väkensä riittävään aamuvireeseen, hän riensi vilkaisemaan töllille päin.
Uni on unta: siinä oli tupanen paikoillaan yhtä harmaana ja nöyränä kuin ennenkin. Mutta jotakin uutta oli sittenkin tapahtumassa, sillä heiluihan ukko itse tuolla rantteella reippaana ja käppelänä kuin nuori mies. Lastut lentelivät aivan savuna, kun hän siinä palhi hirsiä ja veisteli lautoja. Ja emäntä kulki navetan ja tuvan väliä nopeasti kuin sukkula. Kaiken leimana oli virkeys ja iloinen toimeliaisuus. Omituinen, pelkäävä ja samalla toivova aavistus, kuin sisäinen käsky, valtasi rikkaan miehen sydämen, ja hän läksi kyselemään naapuriltaan, oliko mitään uutta tapahtunut.
Kyselijän sydän sykähti hänen kuullessaan tuosta oudosta kerjäläis-äijästä. "Se sama se on varmaankin ollut", päätteli hän mielessään, "toinen niistä kahdesta", ja kun hän lopuksi sai kuulla kolmesta toivomuksesta ja kuinka töllin isäntä puheli niistä aivan yhtä suurella luottamuksella kuin ne kaikki jo olisivat toteutuneet, vahvistui hänen otaksumisensa varmuudeksi. "Mitä sinä sitten toivoit?" kysyi hän, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, kun töllin ukko kertoi ensimmäisestä, mutta kuultuaan toisesta hän hymähti sääliväisesti, ja päästyään selville, ettei ukko ollut kolmatta toivonutkaan, hän jo aivan kauhistuneena kiljaisi:
— No jopa olit…! Mitä tietä se lähti?
Kiireesti hän riensi kotiin, valjasti oriinsa ja lähti ajamaan tulista vauhtia oudon kulkijan jälkeen. Ori karkaili vauhkona pystyyn, vilkuili sivulleen ja korskui pelkäävästi, suu vaahdossa. "Mikä sillä nyt!" ihmetteli rikas mies ja tunsi, kuinka kammon ja pelon väreet viiltelivät hänen selkäänsä. Vääjäämättä hän siitä huolimatta ajoi edelleen, ja hevonen lensi kuin tuulessa ja pilvissä pitkin ojelmusta.
Rikas mies tunsi selvästi, ettei hän milloinkaan ollut ollut matkalla, jonka päässä olisi ollut odottamassa sellainen ratkaisu kuin nyt. Mihin hän oikeastaan oli menossa? Tapaamaan jotakin kulkuriukkoa. Miksi? Saadakseen lupauksen korkeimman toivomuksensa täyttymisestä. Mikä oli hänen korkein toivomuksensa?
Milloinkaan ei tämä kysymys ollut esiintynyt hänelle niin kirkkaassa valossa kuin nyt. Katsoessaan taaksepäin hän kyllä ymmärsi, että se tosiasiallisesti oli ollut rahan ja tavaran himo, mutta oliko se sitä nyt, kun sitä häneltä nimenomaan kysyttiin? Kuka kysyi? Tuoko aivan tuntematon kulkija, jota hän ei vielä ollut tavannutkaan, jos tapaisikaan — kuinka hän olisi voinut mitään kysyä? ja kuitenkin hän kuuli aivan selvään äänen sanovan yhä uudelleen: "Mikä on sinun korkein toivomuksesi?" Se kuului alituiseen, joka paikasta, hevosen kavioiden kopseesta, pyörien rätinästä, hiekan sihinästä ja yli kaiken hänen omastatunnostaan. Sieltä se soitti koin vaskitorvella yhäti samaa, uhkaavaa: "toivomuksesi, toivomuksesi…?"
Vielä äsken, kun hän oli kauhistunut sitä, ettei töllin mies ollut älynnyt kolmatta toivomusta esittää, se hänellä oli ollut ja oli kaikessa alastomuudessaan vain raha. Mutta nyt hän ei olisi voinut enää sitä sellaisena esittää. Jotenkin oli muutamien hetkien kuluessa, niin, aivan silmänräpäyksessä, hänen sielustansa hävinnyt rahan himo hänen elämänsä pääpyyteenä. Ei hän nyt enää rahaa niin paljon, — muuta, jotakin toista, autuuttako? Sitähän mökin mies oli toivonut.
Hän hymähti katkerasti. Vai autuutta tässä vielä. Eihän hänellä ollut siihen pienintäkään oikeutta; sen anominen olisi hänen puoleltaan niin suurta röyhkeyttä, ettei Jumalakaan kaikkivallassaan voisi sitä hänelle myöntää. Mutta kun hän ei halunnut pyytää ei rahaa eikä autuutta, niin miksi hän sitten pyrki tapaamaan tuota kerjäläis-äijää? Tätä hän mietti koko päivän.
Hän ei tiennyt muuta kuin että hänen täytyi. Jokin voima, se, joka oli vallannut hänet silloin, kun nuo kaksi kulkuria olivat puineet hänen riihensä, pakoitti häntä. Hän löi hevostaan ruoskalla, ja hepo kiisi hämärtyvässä illassa kuin myrskytuuli. Häntä värisytti, sillä tuntui niin sanomattoman kolkolta ja yksinäiseltä. Kauaspa se äijä oli jo ehtinytkin. Nythän hän on ajanut jo koko päivän, eikä häntä vain näy. Niinkuin hän oli niitä riihenpuijia etsinyt! Jokaista ovensuuhun ilmestynyttä kulkuriukkoa hän oli silmäillyt salaisella pelolla ja aavistuksella: kuka tietää, vaikka tuo olisi itse Jeesus, jonka sanovat köyhänä ja hylättynä kuljeskelevan ihmisten keskellä? Mutta eipäs ole milloinkaan ollut. Suuttui tietenkin siitä riihenpuintikerrasta, kun tuli sitä niin tylysti kohdelluksi. Olihan se vähän ihmeellinen tapaus: maailman vapahtaja saapuu asiantehden, pyytää nöyrästi yösijaa, saa selkäänsä ja joutuu riihenkarstat niskassa, saunatonna ja syömätönnä taipaleelle! Edes sen vuoksi, että saisi tuota asiaa hiukan hyvitetyksi, täytyisi häntä vielä kerran tavata. On väliin tuntunut niin pahalta, että vaikka neljälle ilmansuunnalle huutaisi: anteeksi!