Oli tullut jo aivan pimeä. Hevonen juoksi huimasti jyrkkää alamäkeä. Äkkiä hän tunsi kovan jysähdyksen, lensi maahan, tunsi kovaa tuskaa päässänsä ja pyörtyi.

* * * * *

Herätessään hän huomasi olevansa pienessä tuvassa, jonka liedellä paloi iloinen valkea. Vanha eukko hääri askareissaan, ukko kutoi pöydän päässä verkkoa, pieni tyttö istui rahilla lieden ääressä, sylissä kissa, joka kuuluvasti kehräsi. Hänen vilahti mielessään, että tämä oli ihanan, kotoisen rauhan ja onnen kuva, kun hänen huomionsa samalla kiintyi erääseen toiseen, myös lieden ääressä istuvaan henkilöön. Sen tukka oli aivan valkoinen, kasvot olivat vanhuudesta kurttuiset, hartiat olivat kumarat ja vaatteet aivan repaleiset. Vapisevana ukko siinä tuijotteli lieden häilähtelevään hohteeseen. Rikkaan miehen aivoissa välähti iloinen aavistus: se on varmaankin hän, Jeesus, joka on poikennut tänne tölliin yöksi. Ne eivät ollenkaan aavista, että se on hän — täytyy sanoa niille — varoittaa, että tietävät hyvästi kohdella.

Hän yritti nousta, mutta horjahtikin takaisin vuoteelleen. Huomattuaan hänen liikahtavan tuli mummo hänen luokseen ja katsoi häneen tutkivasti. Sairaan silmissä oli kiihkeä ilme, hän hapuili mummon kädestä kiinni, katsoi häneen ja lieden ääressä istuvaan ukkoon, ja kuiskasi: "Se on Jeesus! Ettekö näe? Oli viime yönä siellä meidän kylässä, josta aamulla lähti tänne päin. Olen häntä tavoittamassa. Kohdelkaa häntä hyvin, ottakaa vastaan, avatkaa, kun hän kolkuttaa, sillä hän ei tule hevillä toista kertaa sen luo, joka kerran on hänet hylännyt. Turhaan saa odottaa ja hakea — ei vain tule, kunnes vihdoin taas näyttäytyy…"

Väsyneenä hänen täytyi keskeyttää puheensa ja ummistaa silmänsä. Mummo katsoi pitkään mieheensä, jonka käpyä kuljettava käsi oli pysähtynyt, ja lausui kuiskaten: "Aivan hourii jo, koko mies. Sen on pahasti pää tärähtänyt. Jahka minä panen siihen kaivokylmän vesikääreen, niin ehkä se rauhoittaa. Tulehan tänne katsomaan siksi aikaa, ettei vielä putoa rahilta".

Mutta ennenkuin talon ukko ehti sitä tehdä, nousi vieras lieden äärestä ja tuli loukkautuneen luo. Hän istui sairaan viereen, katseli häntä suruisesti ja vakavasti, laskien lopuksi hiljaa karkean, ryhmyisen kätensä hänen otsalleen. Silloin makaava taas avasi silmänsä. Niistä kuvastui ensin avuton tuska ja pelko, joka kuitenkin vähitellen muuttui rauhallisemmaksi, kunnes silmät taas sulkeutuivat ja koko ruumis raukeni lepoon.

Vieras ei poistunut sairaan vuoteen äärestä koko yönä. Töllin mummo makasi valveillaan, kuunnellen ja katsellen. Himmeästä ikkunasta tuli sisään kalpea kuutamo, valaisten tuvan hämärästi. Mummosta tuntui kuitenkin, että se nurkka, jossa vieras ja sairas olivat, oli muuta huonetta valoisampi. Hän ei saanut selvää siitä, mitä vieras ja sairas puhuivat, mutta matala-äänistä haastelua jatkui lohdullisesti ja rauhallisesti aina siihen saakka, kunnes uni sai eukon valtoihinsa.

Kun hän aamulla heräsi, oli vieras kadonnut. Rikas mies makasi vuoteellaan rauhallisena, kädet rinnalla ristissä, kasvoilla autuas, kirkastettu ilme. Mummon sydän oli pysähtyä säikähdyksestä, sillä hän älysi, että naapurikylän kuulu, rikas saituri oli kuollut siihen heidän penkilleen.

Kun mummo myöhemmin kertoi, mitä kuoleva oli edellisenä iltana sanonut tuosta oudosta, vanhasta kulkurista, ymmärrettiin kylällä asia täydelleen. Hänhän oli ollut kauan aikaa hyvin omituinen, kulkenut vain omissa mietteissään, höpissyt itsekseen Jeesuksesta, ja tarkkaan kysellyt, oliko missään nähty niitä kahta kulkuria, jotka kerta olivat olleet heillä riihellä ja hyvästittä painuneet maantielle. Kaikkia tällaisia vanhoja kiertolaisia hän saituudestaan huolimatta kestitsi ja hoiti hyvin, lopuksi salavihkaa, muiden kuulematta, tiedustaen, olivatko he mahdollisesti nähneet retkillään Jeesusta. "Hän kuuluu", oli hän silloin salaperäisen ja aran näköisenä kuiskuttanut, "vaeltelevan täällä Suomessa vanhan kerjurin haahmossa ja koputtavan joka ovelle. Täällä meilläkin hän kävi, mutta kun ei tunnettu, tuli kohdelluksi vähän ynseästi". Ja kun vieraat hiukan hämillään kielsivät sellaista kulkijaa tavanneensa, varoitti hän: "Jos vain satutte tapaamaan, niin käskekää kaikin mokomin tulemaan uudelleen siihen taloon, jossa kerta olivat riihellä!" Ilmeistähän näin ollen oli, että rikas isäntä oli niinkuin sanotaan "vähän noin", joten ei ollenkaan kummasteltu sitä, mitä mummo kertoi hänen puhuneen. "Sen kun oli pää haljennut kärryiltä pudotessa, niin se houriessaan uskoi tuon kulkurin Jeesukseksi, jota niin kauan oli hakenut, ja siinä uskossaan kuolikin".

Mutta kuta enemmän mummo tuota tapausta, omituista kulkuri-ukkoa ja isännän sanoja sekä ilmettä muisteli, sitä vähemmän hän itsetykönänsä uskoi kyläläisten käsitystä. Suuren ihmeen ja jumalallisen armon aavistus valtasi hänen mielensä, ja hän tunsi pääsevänsä siihen vakaumukseen, että Jeesus, maailman vapahtaja, oli sittenkin tullut tapaamaan rikasta miestä, joka oli häntä niin kauan etsinyt. "Minun tieni eivät ole teidän teitänne", muisteli hän hurskaasti ja kiitti Jumalaa siitä, että rikas mies, saituri, suuri syntinen, oli kuolinhetkellään saanut toteutetuksi korkeimman toivomuksensa.