XIII
Jeesus ja Pietari katselivat Suomenmaata, joka lepäsi heidän jalkainsa juuressa kaikessa kesän neitseellisessä vihreydessä. He olivat jo suorittaneet siellä maallisen vaelluksensa, kolkuttaneet joka ovelle, koskettaneet joka sydäntä, ja katselivat nyt poislähdön hetkellä sitä kuin jäähyväisiksi. Hopeavöinä kiertelivät vedet lehtoisia rantoja, suunnattoman laajat selkoset sinersivät poutaisessa autereessa, kaskisavut kohosivat vaaleanharmaina vaarojen kupeiden vehmailta ahorinteiltä, ja lintujen laulu kantautui kuuluville kirkkaana, helkkyvänä soittona. Pietari huokasi ja sanoi surumielisesti:
— Kaunis maa, luojamme ihana lahja. Ja kuitenkaan en löytänyt sieltä parempaa ihmistä kuin… kuin Lusti-rievun. Tuolta näkyy hänen hautansa, jonka kamaralla jo nurmi ja kesän kukkaset kukoistavat…
Jeesus kosketti Pietarin silmiä ja sanoi:
— Katso uudelleen!
Pietari katsoi:
Kaikkialla, meren ja järvien rannoilla, saarilla, vaaroilla, kankailla ja ahoilla, näkyi lukematon joukko hautoja, joiden päällä unohduksen ja anteeksiannon ruoho surumielisesti suhisi. Tuhannet ja taas tuhannet, lukemattomat sukupolvet, olivat vuorollaan tähän unohdukseen astuneet, jättäen pienen kortensa kekoon jälkeentulevaisille astinlaudaksi. Jeesus sanoi Pietarille:
— Näetkö tuota lempeätä ilmettä, joka väikkyy vastaamme tämän maan kauneudesta, joka lepää sen hautojenkin yllä kuin isän ymmärtävä hymy? Se hymy on Jumalan anteeksiannon merkki kaikille tämän poloisen maan asukkaille…
— Lusti-rievullekin? kysyi Pietari huolestuneena.
— Hänelle, sepälle, rikkaalle saiturille, voudille, syntiselle vaimolle, Pitkälle Pienalle, kaikille raskautetuille. Ei ole mittaa Jumalan rakkaudella…