* * * * *
Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten, kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.
Ja niin oli vihdoin sinä talvisena aamuna taas kaikki hiljaa.
Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä, ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen varovaisuus.
VII.
Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:
— Kunhan et jäisi haettavasi jälkeen, ylpeä lantalainen.
Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan tullessa kohotti hän katseensa.
— Sinäkö siinä?
Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi: