— Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.
Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:
— Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme salattuja asioita.
Mutta toinen vastasi vain pahanenteisesti:
— Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto. Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi? Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule…
Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti. Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:
— Ajoon läksi jo eilen illalla.
— Missä on Laila?
— Poro-aituukselle lienee ajanut.
Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen. Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon. Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa, vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.