Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.
— Jumalat — niin puhui lappalaisukko itsekseen — avatkaa minulle tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka, jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut; älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he voivat suistaa suuretkin surmat…
Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.
Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia. Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen, hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään. Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän itäänpäin kadoten jäälle hämärään.
Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti. Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.
— Pelkäsin jo puolestasi.
— Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan silmiin katsottuaan:
— Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi, hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen tapa itsesi.
Pelästyneenä katsoi tyttö isäänsä, mutta sanoi sitten:
— Entäpä jos rakastan muukalaista?