— Missä on noita? kysyi hän.
— Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:
— Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, — miten sitten päättynee?
Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä, kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti surumielinen aavistus.
Mutta Aslakia ei vain kuulunut tulevaksi.
VIII.
Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen sieluunsa.
Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.
Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta, vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan, muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla. Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki soiden, maiden, vuorien ja laaksojen…
Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta, mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä, mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle, harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa: kostoa, kostoa…