Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:
— Minne ajaa laiha poika keskellä yötä kuin hurja?
Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin, kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies. Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:
— Mistä ajat, poika?
Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioille
Vorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:
— Staalon kodalta.
— No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä. Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin jälkiäsi myöten kyllä löydämme.
— Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.
Vorna naurahti ja katsoi pitkään Aslakiin.
— Jäi helmi noukkimatta, simpukkainen saamattani. Siksi sinne pyrimme.