Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään, jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita, mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän sanomaan:
— Ei lähde Laila nyt vähin miehin.
— Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?
— Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi väistyä.
Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän. Mutta ääneensä jatkoi hän:
— Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet. Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte, sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.
— Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:
— Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua, kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan räähkälintujen noukittavaksi.
Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen alkoi rukoilla:
— Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa, älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt. Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara muualta valita, mutta minulla ei mistään… Vaiti katsoi häntä Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun remahtaen lausui hän vastaukseksi: