— Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta? Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.
Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan, laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari tanterella ja lemmen voittelussa.
IX.
Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään, tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.
Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan, sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi, ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.
Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?
Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä isältään.
— Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.
— Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.
Staalo näin ehätti vastaamaan tyttärelleen. Kuin itsekseen jatkoi hän: