— Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut. Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän, että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois kutsuneet.
Laila kuunteli ukon puhetta säikähtyneenä ja murheellisena.
— Mitä sitten pelkäät, isä?
Ukko alensi äänensä kuiskaukseksi:
— Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet. Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani, näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut? Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.
— Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.
Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut, sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.
Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti heidän majaansa, jonka oli löytänyt — Aslakinko avulla? Kiireesti oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle ketä.
Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea, voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja? Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta. Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole Sepän veroista.
Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin. Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä, kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat, hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään? Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni peurani, hei!