Korven pimeyteen häipyvät öiset ajajat.
* * * * *
Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin. Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.
Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan. Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään hiipimään kodalle.
Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat, jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä, äijä-raukka…
Hän nosti kodan ovipeittoa syrjään ja astui kumartuen sisään.
Oven suussa kohauttihe hän suoraksi ja teki ylpeän hyvän illan.
Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä, mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.
Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana, mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä? Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.
Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi hän lujasti: