— Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee.
Kiire on minulla.
Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.
— Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko. — Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani. Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt saat kuulla.
— En pelkää loihtujasi, sanoi uhmaten ja tyynesti Vorna.
— Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään, sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja sukukunnatta.
— Eikö mitään jää?
— Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin, sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu. Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön ja puitten huminalla rauhan sävel.
— Onko kuoloni sorea, Staalo?
Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:
— Sorea on kuolosi, vaikka onkin sydämessä synkeys ja tunnossa pisto.