Vornan sisu kuohahti:
— Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee hänelle mitään pahaa.
— Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.
Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa. Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon vallanneen.
Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.
Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn: pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja. Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen. Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.
Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.
Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle, tömähtivät siihen hiihtäjätkin.
— Mitä on tapahtunut? Missä on Laila? Miksi olet purkanut kotasi?
Seppä syöksi yhdellä henkäyksellä kokonaisen kiihkeän kysymyssarjan.