Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:
— Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.
Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.
Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja josta kerrottiin kauan pohjolassa — niin kauan kuin muisto näistä heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä kysymykseen näissä tapauksissa.
Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.
X.
Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.
Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi. Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.
Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen. Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä. Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.
Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen. Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten kirouksiin ja ärjähdyksiin…