Korjaamattomuudestako?
Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu. Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän… Voi pistävää tuskaa ja tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes jotakin korjattavissa?
Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi. Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.
Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin, päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä, kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille. Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla…
Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen. Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:
— Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu siitä.
Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:
— Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?
Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi vältellen:
— Olinpahan vain ajossa…